Haciendoja ja ejidoja: maaoikeuksien historiaa Meksikossa ja Chiapasissa

Maanomistukseen ja siihen liittyviin kysymyksiin luonnonvarojen hallinasta törmää väistämättä tutustuessaan Meksikon historiaan. Espanjan siirtomaavaltaa motivoi pitkälti luonnonvarojen hallinta ja espanjalaiset valtasivat itselleen niin parhaita viljelymaita kuin mineraaleista rikkaita kaivosalueita. Maakysymys näkyy myös Meksikon vallankumouksen ja Chiapasissa 1994 puhjenneen zapatistikapinan taustalla.

1500-luvulla alkanut espanjalaisten siirtomaavalta ei levittäytynyt asuttamattomaan maahan. Meksikon alkuperäisväestö joutui väistymään sen alta tai sopeutumaan sen asettamiin ehtoihin. 1700-luvulla, espanjalaisten asetuttua ympäri maata, vielä esikapitalistisella maaseudulla vallitsivat pitkälti velkamaaorjuus ja puolivapaa työvoimat: alkuperäisväestö, joka oli pakotettu pois mailtaan ei useinkaan voinut välttää jonkinlaista työsuhdetta espanjalaisen haciendan eli suurtilan kanssa.

Espanjalaisten vallan alla säilyi kuitenkin myös alkuperäisväestön yhteisöllisen maanomistuksen perinne. Historioitsija Ronald Atkinin mukaan jopa koko siirtomaa-ajan "Meksikon miljoonat intiaanit olivat eläneet käytännöllisesti katsoen täysin itsenäisinä viljellen ejidojaan, kaupungin tai kylän yhteismaita. Nämä ejidot oli jaettu palstoihin, joiden suuruus riippui talonpojan perheen pääluvusta ja maan laadusta. Niihin kuului myös osuus yhteisiin laidunmaihin ja juottopaikkaan."

Itsenäisyyden jälkeisenä aikana, 1820-luvulta lähtien, maanomistajat kuitenkin valtasivat vielä enemmän alkuperäiskansojen maita ja heidän poliittinen vaikutusvaltansa kasvoi suuremmaksi kuin koskaan aiemmin. Maanomistuksen keskittyminen sai huippunsa diktaattori Porfirio Díazin aikakaudella (1876 - 1911), mutta jo ennen Díazia, vuonna 1856 hyväksyttiin laki nimeltään Ley Lerdo, joka jakoi ejidot talonpoikien täydeksi omaisuudeksi sen sijaan, että ne olisivat jääneet yhteisomistukseen. Alkuperäisväestö, joka ei ollut tottunut yksityiseen maanomistukseen, oli helppoa saalista maakeinottelijoille ja korruptoituneille virkamiehille.

Maiden ryöstö muuttui häikäilemättömämmäksi ja kiihtyi Díazin vallan aikana ja vuoteen 1910 mennessä Díazin hallinto oli pakkolunastanut 95 prosenttia Meksikon yhteisöllisistä maista. Díaz rakensi myös yli 16 000 kilometriä rautatietä, mikä avasi uusia alkuperäiskansojen maita kolonisaatiolle. Ronald Atkin kuvaa tilannetta alkuperäisväestön kannalta seuraavasti: "Kun viljava maa siirtyi rikkaille suurmaanomistajille, ejidot jäivät niin säälittävän pieniksi, että monen perheen palsta kutistui muutamaksi vaoksi, ja intiaanit ajettiin kivisille vuorenrinteille hankkimaan niukka elantonsa."

 


Vallankumous ja maauudistus

Maanomistuskysymykset ja muu taloudellinen epäoikeudenmukaisuus sekä Díazin diktatuurin kovat otteet aiheuttivat levottomuutta ja useita kapinayrityksiä. Lopulta Díazin syrjäyttämiseen johtanut Meksikon vallankumous sai alkunsa vuonna 1910, kun huonoon asemaan ja maattomuuteen kyllästyneet talonpojat nousivat kapinaan eri puolilla Meksikoa. Kahdeksatta kertaa itsensä presidentiksi valinnut Porfirio Díaz haluttiin pois vallasta. Meksikon eliittiä puolestaan turhautti USA:n valta maan tuotantotoiminnassa Díazin suosiessa ulkomaisia sijoittajia.

Yksi keskeisistä vallankumousjohtajista oli Emilio Zapata, joka tunnuslauseellaan "Maata ja vapautta!" keräsi joukkoihinsa erityisesti alkuperäisväestöä ja talonpoikia, joiden maat olivat suurtilallisten käsissä. 1500-luvulta lähtien espanjalaisperäisen väestön omistamat haciendat eli suurtilat olivat toimineet Meksikon yhteiskunnallisten rakenteiden perustana. Zapata vaati haciendojen muuttamista ejidoiksi eli yhteisiksi maanomistusyksiköiksi. Radikaali maan uudelleenjako kuului myös anarkisti Ricardo Flores Magónin tavoitteisiin. Magón organisoi aseellisia kansannousuja jo vuodesta 1906 lähtien ja vaikutti myös Zapatan tavoitteisiin.

Vallankumouksen katsotaan päättyneen vuonna 1917, jolloin laadittiin uusi perustuslaki, jonka artikla 27 liittyi maaoikeuteen. Sen mukaan jokaisella varattomalla meksikolaisella, joka voi osoittaa kuuluvansa maatalousväkeen, on oikeus maapalstaan. 1920-syntyi laki Ley de Ejidos, joka virallisti ejidot yhteismaiden hallintoyksikköinä. Maauudistus käynnistyi kuitenkin hitaasti. Maita alettiin jakaa yhteiseen käyttöön kunnolla vasta presidentti Lázaro Cárdenasin kaudella vuodesta 1934 vuoteen 1940 saakka. Maauudistus ja hänen muut sosiaaliset uudistuksensa tekivät Cárdenasista suositun, mutta samalla hän tyynnytti kaikki merkittävimmät kansanliikkeet tai osti näiden johtajat ja siten auttoi Institutionaalisen vallankumouspuolueen PRI:n (Partido Revolucionario Institucional) vakiinnuttamaan asemansa 1900-luvun loppuun saakka. Talous muodostui sekä yksityisistä että valtion omistamista yksiköistä, mutta myös yhteisomistukseen perustuvista ejidoista, ja kaikkea näihin liittyvää hallintoa kontrolloi korruptoituneeksi kasvanut PRI.

1980-luvulla presidentti Carlos Salinas de Gortarin kaudella alkoi yksityistäminen ja maan jakaminen loppui. Vuonna 1992 perustuslain artiklaa 27 maaoikeudesta muutettiin siten, että ejidojen myyminen sallittiin ja niiden ostaminen helpottui ulkomaisille sijoittajille. Maaoikeuslain kumoamisella valmistauduttiin NAFTA:n eli Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimuksen voimaanastumiseen. Salinas leikkasi myös mm. kahvintuottajien tukia, mikä johti kahvin hinnan romahtamiseen vuonna 1989 ja siten myös viljelijöiden ahdinkoon.

 

Chiapas ja zapatistikapinan juuret

Chiapasin osavaltiossa maanomistuksen keskittyminen on pysynyt poikkeuksellisen vahvana. 1900-luvun alkuun mennessä Tyynenmeren puoleiset viljavat maat oli vallattu karjankasvatukseen ja sokeri-, kahvi- ja puuvillaplantaaseiksi ja alkuperäisväestö joutunut vetäytymään ylängöille eli kallioisille, hedelmättömille viljelyalueille. Meksikon vallankumouksen jälkeiset maauudistukset eivät ulottuneet juuri lainkaan Chiapasiin edes presidentti Cardenásin kaudella. Chiapasissa suurmaanomistajien valta säilyi vahvana ja heidän ylläpitämänsä hallinto oli poikkeuksellisen rasistinen. Luonnonvaroiltaan rikkaassa Chiapasissa asuvat Meksikon köyhimmät juuri resurssien epäoikeudenmukaisen jakautumisen vuoksi.

Vasta 1950-luvulla hallitus alkoi jakaa Lacandonin viidakkoalueen asuttamattomia metsämaita köyhille uudisasukkaille, jotka muuttivat viidakkoon ylikansoitetuilta ylänköalueilta. Elinolot paranivat Meksikossa 1940–1970-lukujen aikana. Hallituksen investoinnit terveydenhuoltoon johtivat eliniän nousuun ja lapsikuolleisuuden vähenemiseen. Väestönkasvu aiheutti ongelmia Chiapasissa, sillä ylänköalueiden maat eivät pystyneet enää elättämään kaikkia, joten köyhimmät siirtyivät asumaan Lacandonin viidakkoon. Myös karjatalouden kasvu edisti siirtolaisuutta. 80-luvulla elinolot alkoivat taas heikentyä, ja esimerkiksi presidentti Salinasin solidaarisuusohjelmaa köyhyyttä vastaan ei käytännössä toteutettu Lacandonin viidakossa.

Valtion instituutioiden poissaolo muuna kuin maaoikeuksia harvakseltaan myöntävänä tahona johti Lacandonin alueen asukkaiden itsehallinnolliseen järjestäytymiseen. Viidakossa kehittyi mm. oma poliisijärjestelmä sekä terveydenhuollosta ja koulutuksesta vastaavia komiteoita. Ei siis ole yllättävää, että vuonna 1994 syttynyt zapatistikapina sai alkunsa juuri Lacandonin viidakossa, vaikka kaipina onkin tutkijoiden mukaan monen tekijän summa.

Antropologi George Collier analysoi Chiapasin tilannetta painottamalla 70-luvun öljybuumin ja vuoden 1982 velkakriisin vaikutusta zapatistikapinan syntyyn. Öljybuumi vei useat miehet ensin pois ylängöiltä työskentelemään teollisuuden pariin. Velkakriisin jälkeen maya-intiaanimiehet palasivat ylänköalueille viljelemään maata uusin kaupallisin keinoin. Maanviljelijät eivät aiemmin olleet käyttäneet kemikaalisia lannoitteita ja torjunta-aineita viljelyn perustuessa yhteisölliseen työvoimaan.

Tuomalla modernin teknologian ja kaupallisen maanviljelyperinteen ylänköalueille maanviljelijät muuttivat paitsi kylissä aiemmin vallinneita sosiaalisia suhteita, myös ylänköalueiden maaperää. Uudet viljelymenetelmät edistivät maaperän eroosiota, mikä taas vaikutti väestön siirtymiseen Lacandonin sademetsäalueelle. Tiloille palkattiin myös vuokratyövoimaa muualta Meksikosta. Nämä mestitsitaustaiset vuokratyöläiset kokivat olonsa tiloilla usein huonoksi, joten myös he siirtyivät asumaan sademetsäalueelle, jossa mahdollisuudet viljelyyn olivat huonot. Väestönkasvu keskittyi sademetsän itäiseen osaan, sillä keskiosassa vastassa oli rauhoitettu luonnonsuojelualue.

Collier näkee juuri näillä sademetsän raja-alueilla, missä Meksikon köyhimmät elivät, syntyneen zapatistiliikkeen. Hallitus ei ollut syrjäisellä viidakkoalueella juuri läsnä, joten zapatistit saivat rauhassa kehittää yhteisölliseen päätökseentekoon perustuvaa järjestelmäänsä. Emiliano Zapatan hengessä nimetty Zapatistien kansallinen vapautusarmeija EZLN perustettiin vuonna 1983. NAFTA:n voimaanastuminen vuonna 1994 sekä suunnitelmat maissin hinnan laskemisesta olivat viimeistään syy huutaa ”Nyt riittää!” ”Ya Basta!”.

Zapatistikapinan taustalla eivät olleet pelkästään maya-intiaanit, vaan joukko eritaustaisia ihmisiä, jotka olosuhteiden takia olivat ajautuneet asumaan Lacandonin viidakkoon. Osa maya-intiaaneista, jotka olivat panostaneet öljybuumin aikana traktoreihin ja muihin materiaalisiin hyödykkeisiin, jäivät maanomistajiksi hedelmäisille viljelyalueille. Heillä ei siis ollut tarvetta ryhtyä asemansa puolesta kapinaan, päinvastoin he olivat ennemminkin sitä vastaan.

 

Maanvaltaukset ja zapatistiliikkeen poliittiset edeltäjät

Yhteiskunnallisen tilanteen lisäksi zapatistiliikkeen kypsymiseen vaikuttivat erilaisten opiskelija- ja talonpoikajärjestöjen, katolisten ryhmien sekä sissi- ja kansalaisliikkeiden poliittinen perinne. Yhtenä heidän keskeisenä tavoitteenaan on ollut maanomistusoikeuksien sekä luonnonvarojen suojeleminen. Maan arvo on intiaaneille ensisijassa kulttuurinen. Meksiko ratifioi vuonna 1990 kansainvälisen työjärjestö ILO:n sopimuksen, joka antaa alkuperäiskansoille oikeuden asuttamiinsa maihin. Siitä huolimatta intiaanit taistelevat maaoikeuksistaan edelleen, ja useita maaoikeuskiistoja on käyty oikeudessa eri puolilla Meksikoa.

Maan valtaukset ovat olleet osa alkuperäiskansojen ja pienviljelijöiden järjestöjen kamppailua itsehallinnon ja maaoikeuksiensa puolesta enenemässä määrin 1970 ja 1980 -luvuilta lähtien. Chiapasissa zapatistikapinallisten kansannousu vuonna 1994 johti 500 000 - 700 000 hehtaarin valtaukseen. Kaikki tästä maasta ei ole zapatistien itsensä valtaamaa, sillä kapinallisten innoittamana ja rohkaisemana myös muut alkuperäiskansa- ja pienviljelijäryhmät valtasivat maata. Zapatistit muuttivat yhteisöjensä maiksi arviolta 250 000 hehtaaria, ja esimerkiksi yksin alkuperäiskansa- ja pienviljelijäjärjestöjen yhteenliittymän CEOIC:n jäsenet valtasivat puolen vuoden aikana yli 50 000 hehtaaria yli 340 yksityiseltä maatilalta. Myös Chiapasin osavaltio reagoi maanvaltauksiin jakaen 180 000 hehtaaria pienviljelijöille tavoitteenaan estää kapinan leviäminen. Tästä huolimatta maiden valtaukset ovat jatkuneet vielä 2000-luvulla.

 

Tanja Seppänen ja Jyri Jaakkola

 

Lähteet ja lisäluettavaa:

Atkin, Ronald. 1974. Meksikon vallankumous. Suom. Jyrki K. Talvitie & Ilkka Helastie. Helsinki: Tietoteos.

Barmeyer, Niels. 2009. Developing Zapatista Autonomy: Conflict and NGO Involvement in Rebel Chiapas. Albuquerque: University of New Mexico Press.

El Kilombo Intergaláctico. 2008. La central importancia del neo-zapatismo más allá del 2008. http://www.estesur.com/categoria.jsp?categoriaid=2&id=6831 (22.11.2009)

Gibler, John. 2009. Mexico Unconquered: Chronicles of Power and Revolt. City Light Books.

Gröning, Johanna – Tapanila, Päivi. 2006. Maanomistus alkuperäiskansojen yhteiskunnallisena kysymyksenä Meksikossa, esimerkkinä Oaxacan osavaltio ja Santa María Yavesían kylä. Megacitystä Milpalle - tutkimusretki Meksikoon. http://www.helsinki.fi/maantiede/PDF/Mexico/Maanomistus.pdf

Grönroos, Maria – Hannula, Pirita – Vanonen, Juuso. 2006. Zapatistien kansannousu ja meksikolaisen identiteetin ilmentyminen Chiapasissa. Megacitystä Milpalle - tutkimusretki Meksikoon.
http://www.helsinki.fi/maantiede/PDF/Mexico/Zapatistien_kansannousu.pdf (26.06.2009)

Hakkarainen, Outi – Leskinen, Auli – Seppo, Sanni. 1999. Jyrkänteen reunalla. Matka meksikolaiseen arkeen. Helsinki: Like.

Travel Chiapas. National Profile of the Indigenous Peoples of Mexico. History.
http://www.travelchiapas.com/about/about-3.php (14.09.2009)

Rosset, Peter. 1995. Understanding Chiapas. Teoksessa Elaine Katzenberg (toim.). First World, ha ha ha! The Zapatista Challenge. San Francisco: City Lights.

Womack, John. 1999. Rebellion in Chiapas. An Historical Reader. New York: New Press.

Zirakzadeh, Cyrus Ernesto. 2006. Social Movements in Politics. A Comparative Study. New York: Palgrave Macmillan.

Wikipedia. Chiapas conflict. http://en.wikipedia.org/wiki/Chiapas­_conflict (04.07.2009)


Kuvat ylhäältä alas:

http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Hacienda_of_Xcanchakan%281843%29.jpg
http://commons.wikimedia.org/wiki/File:Finca_La_Florida,_Atequiza_Mexico_1908.JPG
http://en.wikipedia.org/wiki/Emiliano_Zapata

Bookmark and Share